sokeriton elämä vai kohtuukäyttö?

Äh, miten pienistä asioista voikaan tehdä niin vaikeita..?! En osaa päättää millaista elämää eläisin. Perhe-elämää? Kyllä kiitos. Liikunnallista elämää? Jes. Terveellistä elämää? Kelpaa. Julkkiselämää? Ei, en halua. Sokeritonta elämää? Ööööh.. En tiedä.

Sokeriton elämä vaikuttaa hulluttelulta, johon osa ihmisistä on tässä fitness-hysteriassa syöksynyt. Mutta samalla se tavallaan lupailee ratkaisua mun pitkäaikaiseen ongelmaan, joten vähän sokerittomuus kuitenkin kiinnostaisi.

Joka päivä törmään jossain johonkin sokerittomuutta käsittelevään kirjaan, tv-ohjelmaan, lehtiartikkeliin, facebook-statukseen tai blogipostaukseen. Aina tulee sellainen olo, että joo-o, sokerittomuus on ratkaisu mun karkinhimoon. Ensimmäiset kolme viikkoa tulee olemaan vaikeita, mutta sitten sokerikoukku helpottaa ja pääsen vihdoin eroon tästä ärsyttävästä himosta.

Mutta sitten alan miettiä mitä se sokerittomuus oikeasti merkitsisi. Se merkitsisi luopumista todella monesta asiasta. Esimerkiksi palautusjuomasta, joka ei tietenkään ole välttämättömyys elämässä, mutta helpottaa kummasti silloin kun ei heti pääse ruokapöydän ääreen. Joutuisin tarkasti lukea jokaisen ostamani tuotteen ainesosaluettelon ja jättää hyllyyn esimerkiksi peston, leipäpaketit ja ketsupin. Ja proteiinipatukat, joista on tullut keskiviikkopäivieni pelastus. Kun on sauvakävelyohjaus klo 16-17 ja jumpparyhmät alkaen klo 19, ei välissä ehdi syödä kunnon ruokaa. Silloin proteiinipatukka + hedelmä vie nälän ja antaa energiaa, mutta ei paina vatsassa tunnilla hyppiessä.

Joutuisin myös kieltäytyä kaikista kahvipöytätarjottavista ystävien ja sukulaisten luona, kahvilakäynneilläkin pitäisi tyytyä tavalliseen tee- tai kahvikupposeen.

Monet ihmiset eivät voi allergioiden vuoksi syödä kyseisiä juttuja, mutta että ihan omasta päätöksestä rajoittaisin niin monia juttuja ruokavaliosta? Tuntuu hölmöltä idealta. Never!

Mutta sitten alan taas pohtia, että olisiko se nyt kuitenkaan niin paha hinta siitä, että pääsisi makeanhimosta eroon.. Ja sitten taas, onko se makeanhimo nyt kuitenkaan niin kamala juttu. Ehkä pitäisi vain kasvattaa itsekuria.

Ja toisaalta pian makeanhimo voi olla tiessään tai ainakin helpottanut. Univelkahan nimittäin kasvattaa makeanhimoa. Samoin stressi, jota myönnän kokevani aika paljon kun yritän yhdistää kotiäitiyden ja työt ja unohdan vapaa-ajan. Ei mene kauaakaan siihen, että saan taas nukkua parempia öitä. Ei menee montaakaan vuotta niin minulla on työaika jolloin keskityn töihin ja vapaa-aika, jolloin olen lasten kanssa ja teen omia hommia. Ja kun stressiä on vähemmän ja unta enemmän, makeanhimo pienenee. Eikö? Näin aion uskotella itselleni, älkää tulko murskaamaan mun unelmia. (Tiedän, siitä se stressi vasta alkaa kun yrittää yhdistää "ihan oikean" työelämän ja perhe-elämän. Hysss, älkää kertoko ettei mun illuusio mene rikki!)

Eli jatkan makeanhimon kanssa taistelua ja odotan helpompaa elämänvaihetta? Vai annanko sokerittomuudelle kuitenkin mahdollisuuden? Tässä blogipostauksessa ei ollut päätä eikä häntää, koska ei niitä ole näissä ajatuksissakaan. Jos teillä on viisaita sanoja tai arvokkaita kokemuksia aiheesta sokerittomuus ja makeanhimo, jakakaa ne kommenttiboksissa.