sunnuntai 21. syyskuuta 2014

hyppy syvään päähän.

Olen aina ollut murehtija ja Worst Case Scenario-tyyppi. Nämä pelot ja murheet eivät edes ole mitään todennäköisiä juttuja vaan jotain ihan satunnaisia juttuja. Onneksi(?) arjessa en ole pelokas enkä äitinäkään ole mikään ylisuojelevainen hössö.

Tässä muutama esimerkki mun Worst Case Scenario-ajattelusta:

Muistikuvani ala-asteen diskosta on tämä: seisomme isossa ringissä tanssimassa, reput/laukut ovat ringin keskellä. En voi nauttia täysillä, sillä murehdin koko ajan että mitä jos joku kuitenkin varastaa minun tai ystäväni repun tai vie jotain sieltä.

Mökkireissulla kun lähdemme kalaan, minä murehdin miten kissamme pärjää mökissä. Mitä jos tulee tulipalo? Tai ampiainen pistää kissaa? Tai me hukutaan, mitä kissalle sitten käy?

Ei siis mitenkään järjellisiä pelkoja, mutta jotain kummituksia jotka aina huhuilevat päässäni tietyissä tilanteissa.

Yksi tällainen tilanne on matkat. Kun reissu on varattu, alkaa hermoilu: mitä jos joku menee pieleen? Mitä jos mennään hotelliin eikä sitä olekaan olemassa ja ollaan ulkomailla ilman yösijaa? (Seikkailuhan se olisi, ei mikään katastrofi.) Miten kissa pärjää hoitajien kanssa? Mitä jos joku sairastuu? Mitä jos mitä jos mitä jos..

Tämä on ärsyttävää, sillä oikeastihan matkan varauksen jälkeen pitäisi olla onnellinen ja innoissaan. Varauksen jälkeen pitäisi lainata matkaoppaita ja tehdä reissusuunnitelmia. Ei murehtia.

Nyt on matka varattuna ~vain perheemme aikuisille jäsenille~ ja sehän lisää murehtimiskerrointa ainakin tsiljoonalla! Varsinkin, kun tämä on ensimmäinen matkamme ilman lapsia. Varsinkin, kun pienempi lapsemme ei ole vielä ollut yökylässä. Varsinkin, kun minä vielä imetän. Huhhuu, matkaan ei ole kovin kauan aikaa (pari kuukautta) ja muuttujia on paljon. Stressattavaa, murehdittavaa, pelättävää riittää.

Mutta.. Olen kyllästynyt murehtimaan ja märehtimään, joten nyt aion tehdä jotain hurjaa. Aion vetää syvään henkeä, ottaa nenästä kiinni ja hypätä rohkeasti altaan syvään päähän. Tällä kertaa aion uskaltaa luottaa, että kaikki menee hyvin. Sillä kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene, siitäkin selvitään.

Yksi asia, jonka olen murehtimisesta oppinut on tämä: murehtiminen ei auta. Vaikka kuinka murehtisin ja pelkäisin esimerkiksi paljon autoilevan mieheni ajavan kolarin, se ei estäisi häntä ajamasta kolaria. Joten miksi murehtia turhaan? Miksi en nauttisi elämästäni (joka on mahtava!) enkä tuhlaisi aikaani turhaan murehtimiseen. Ja miksi en luottaisi siihen, että vastoinkäymisistäkin selvitään.

ps. Kuopusta odottaessani murehdin yhtä asiaa ja avauduin siitä monelle ystävällekin. "Älä sellaista murehdi, ei noin käy!", oli kaikkien reaktio. Ja arvatkaas mitä.. Kävi juuri niin kuin pelkäsin! Hetken se tuntui suunnilleen maailmanlopulta, mutta sitten vedettiin henkeä ja jatkettiin suunnitelman A mukaan. Eli murehtiminen olikin aivan turhaa.


Don't worry, be happy!

Mahtavaa uutta viikkoa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti