keskiviikko 7. syyskuuta 2011

7/91. Viikko siis takana!

Olen ollut viikon ilman karkkia. Huh! Oletin, että ensimmäiset päivät tai ensimmäinen viikko olisivat ne vaikeimmat (kuten yleensä), mutta nyt en ole tosiaan edes kaivannut karkkia. Odotan koko ajan kasvavan kauhun kanssa ensimmäistä karkinhimoani, sillä sen täytyy olla aikamoinen. Se on varmaan niin voimakas, että kiristelen hampaitani, hypin tasajalkaa, juoksen ympäri korttelia ja seison päälläni enkä silti saa tuskaa poistumaan. Ja samalla kun odotan sitä ensimmäistä karkinhimoa, toivon, ettei sellaista tulekaan vaan onnistuin eroamaan karkista näin kivuttomasti. Hah, tuskinpa vain.

Kävin tänään pikaisesti kaupassa ja karkkihyllyn ohi kävellessäni minut valtasi outo tunne. Vilkaisin (vahingossa) karkkihyllylle päin ja näin kaikkia herkullisia karkkeja, mutta tiesin myös, että ne eivät nyt ole minua varten. Aikaisemmin karkkihyllyn nähdessäni alan automaattisesti himoita karkkia ja minut valtaa lapsellinen mutkumähaluuuuun-kiukku, jos en silloin saa karkkia. Nyt pystyin tyynesti ohittaa karkit ilman minkäänlaista mielitekoa vaan suhtauduin hyllyyn samalla tavalla kuin esimerkiksi autotarvikehyllyyn: siinä se olla nököttää, mutta minua se ei kiinnosta. Karkkivalikoiman ohitettuani minut valtasi tyyni, kypsä, aikuinen olo sekä voitonriemuinen, kaikkivoipa fiilis: minä voin elää ilman karkkia. Minä en tarvitse karkkia.

Kummallista muuten, miten tunnen (tai siis hetkellisesti tunsin) itseni aikuisemmaksi, kun en syö karkkia. Eihän karkinsyönti tai karkittomuus ole mikään aikuisuuden mittari. Tunnen monenikäisiä "ihan oikeita aikuisia", joilla on karkkiaddiktio. En voi käsittää, miksi siis olisin muka jollain tavalla kypsempi jos (kun) voin elää karkitta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti