ylä- ja alamäkiä.

Päätin siis torstaina, etten herkuttele viikonloppuna ollenkaan.. Perjantainaaamuna olin tosi päättäväinen ja luottavainenkin sen suhteen, että pärjäisin herkuttelematta. Aamupäivällä karkinhimo alkoi nostamaan päätään, mutta tein kaikkeni sen latistamiseksi: muistin ottaa kromitablettini, join lakritsiteetä, söin lakritsivadelmapurkkaa, join vettä (koska joskus jano voi muka ilmetä karkinhimona), söin välipalaksi turkkilaista jogurttia ja ananasmurskaa.. Iltapäivällä vanhempani tulivat käymään ja tarjosin heille pullaa. Karkinhimosta huolimatta en ottanut edes pientä pullaviipaletta ja olin tosi ylpeä itsestäni. Kunnes sitten hain keittiöstä lisää kahvia ja palasin olohuoneeseen pullaviipale kädessäni. Mitä tapahtui?!

Pullanviipalekaan ei rauhoittanut karkkihampaani kolotusta ja aloin epäilemään, että nyt on sellainen päivä, että on pakko saada karkkia. Olin ihan tuskainen enkä voinut keskittyä mihinkään. Kaupassa menin kiertelemään karkkihyllyä ja sieltä eksyi ostoskärryihin pussillinen lakua ja toinen hedelmäaakkosia.. Kröhöm.. Mutta syötiin ne puoliksi miehen kanssa eli en sentään syönyt kahta pussia karkkia yksin.

Karkkipussit rauhoittivat makeannälän niin hyvin, että lauantaina ja tänä aamuna ei ole tehnyt herkkuja mieli ollenkaan. Tästä syystä karkittomaan elämääni tuli taas uusi tavoite/sääntö: Saan syödä karkkia hyvällä omallatunnolla silloin, kun olen oikean karkinhimon kourissa (koska se iskee aika harvoin), mutta tämä edellyttää sitä, että opin tuntemaan koska karkinhimo on oikea, eikä johdu nälästä, väsymyksestä, verensokerin heittelystä, kiukusta tai mistään muustakaan "väärästä" syystä. Tämä on mielestäni fiksua senkin takia, että en varmasti voi olla loppuelämääni karkkilakossa ja siksi on järkevää opetella tunnistamaan oikea ja väärä karkinhimo sekä opetella vähitellen myös maltillista herkuttelua ison karkkisökin tuhoamisen sijaan.