lohduketta

Olen oikeasti todella kyllästynyt ja turhautunut tähän karkilla ja muilla herkuilla kuorrutettuun elämääni. (Karkilla-sanasta jäi äsken r-kirjain pois. Jos en olisi huomannut sitä, lauseesta olisi tullut aika huvittava.) Välillä, itse asiassa aika useinkin, iskee epätoivo: olenko loppuelämäni herkkujen orjana? Pohdin, pilaanko herkuttelulla terveyteni ja hampaani? Turhaudun, kun yritän pyristellä irti herkkukierteestä ja päädyn syömään niitä entistä enemmän. Yksi asia kuitenkin lohduttaa: minulla on paljon kohtalontovereita.

Blogiani on käyty lukemassa jo lähes 1500 kertaa ja vain pieni osa blogin lukijoista on ystäviä/tuttuja/sukulaisia. Okei, jotkut käyvät sivullani kerran ja toteavat, että ei kiinnosta. Ja osa teistä käy lukemassa höpinöitäni, vaikka ongelmat eivät kosketa itseä. Mutta osa lukijoistani painii samojen ongelmien kanssa ja vaikka on kurjaa, että muutkin kärsivät herkkuaddiktiosta niin se on myös äärettömän lohduttavaa. En ole mikään friikki, vaan himo sokeria, herkkuja ja karkkia kohtaan on melko yleistä. Kohtalontovereita on kaikkialla. Kamalaa, mutta myös ihanaa!

On todella lohduttavaa kuulla, että ystävä on ostanut kahdeksalla eurolla irtokarkkeja Makuunista. Tai että tuttava on tehnyt yömyöhään (eli kauppojen aukioloajan ulkopuolella) sokerista, kaakaojauheesta ja pienestä tilkasta maitoa makeaa (ja varmasti ällöttävää) tahnaa ja syönyt sitä hädän hetkellä eli tyydyttääkseen epätoivoisen karkinhimonsa. On mukavaa, että ihmiset, joiden olen luullut elävän äärettömän terveellistä elämää, tunnustavat herkkuttelevansa lähes päivittäin. Osa ihmisistä kertoo herkuttelevansa usein, mutta toisaalta tuntuu että herkuttelu on jonkinlainen tabu. Tai no, tabu on liian voimakas ilmaisu, mutta herkuttelu koetaan heikkoudeksi, jota ei haluta tai kehdata myöntää. Herkutteluun pätee siis sama totuus kuin moneen muuhunkin arkiseen, "häpeälliseen" asiaan: puhukaa asiasta avoimesti niin huomaatte, että muilla on ihan samanlaisia ongelmia.

Tsemppiä kaikille kohtalontovereilleni!